Ostosaddiktiosta parantuminen / Recovering from shopaholism

Viimepäivät netissä on vähän kohistu HS:n Nyt-liitteen Himoshoppaaja-haastattelusta. Haastattelun sisältö on pääperiaatteissaan tämä: reilu parikymppinen nainen kertoo omalla nimellään ja naamallaan shoppailustaan ja suhteestaan kuluttamiseen. Hänellä kuluu kuukausittain useita satoja euroja nk. mielihyväshoppailuun eli ostoksiin joita ei tarvitse mutta joita tekee mieli. Hän huolehtii siitä että ei osta velaksi, mutta ei häneltä myöskään jää rahaa säästöön. Hän kutsuu shoppailua harrastukseksi.

Olen sivunnut omaa suhdettani kuluttamiseen useasti muissa asiayhteyksissä mutta en ole varsinaisesti koskaan kirjoittanut shoppailusta tai kuluttamisesta. Lähdetäänpä siis aivan alusta. Lapsuudessani kotonani pärjättiin varsin vähällä. Mielikuvani mukaan meillä ei lapsuudessani koskaan varsinaisesti kärsitty puutteesta, mutta muistan miten kadehdin luokkakavereita joilla oli uutta sitä ja uutta tätä kun itse kuljin usein sukulaisilta kierrätetyissä vaatteissa. Lapsena se tuntui vähän katkeralta, mutta ei ahdistavalta. Sain minäkin lapsena uusia vaatteita kun tarve vaati. Maalla ei varsinaisia ostoskeskuksia ja vaatekauppoja ollut joten ostoksille ei ihan noin vain lähdetty. Kuluttamisen tyyli oli muutenkin silloin 70- ja 80-luvuilla aivan eri kuin nyt. Kun muutin pois kotoa ja aloin ansaita omaa rahaa en ainakaan muistikuvani mukaan hirveästi shoppaillut. Kyllähän sitä toki ystävien kanssa kierreltiin kaupoissa lähes viikottain, mutta ei se aina tarkoittanut sitä että olisi täytynyt ostaa mitään. Kirpputoreja aloin harrastaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, tosin vintage tuli mukaan kuvioihin vasta paljon paljon myöhemmin. Jossain vaiheessa aikuisikää kuitenkin onnistuin kehittämään itselleni jonkinlaisen ostosaddiktion ja koin pakonomaista tarvetta ostaa jotakin joka kuukausi. Koin ahdistusta jos minulla ei ollut varaa ostaa jotakin uutta, esim uutta paria kenkiä joka kuukausi. Nyt-jutun Annin tapaan löysin kaappieni kätköistä uusia käyttämättömiä vaatteita hintalappuineen kaupan muovikasseissa. Tämä siitäkin huolimatta että ei minulla ollut varaa shoppailla usealla sadalla eurolla kuussa enkä ostanut velaksi. Uudet kengät ostin kutakuinkin kerran kuussa. Sekin on mielestäni aika paljon kun ottaa huomioon monellako kenkäparilla oikeasti pärjäisi jos haluaisi.

Parisen vuotta sitten kun vintage oli jo vienyt minut mennessään tajusin että ensimmäistä kertaa vuosikausiin en kokenut pakonomaista tarvetta ostaa jatkuvasti lisää vaatteita ja kenkiä. Vaikka en koskaan ole ollut hirveän hyvä säästämään rahaa, kotoa opittuna tapana osaan säästää tavaraa, kierrättää, korjata ja tuunata. Kun ompelen itse, säästän siinäkin hankkimalla materiaaleja kirpputoreilta. Tarpeellistakaan hankintaa ei tarvitse tehdä uutena jos sen voi löytää hyväkuntoisena käytettynä edullisemmin. Sen tietyn tarppeellisen esineen löytäminen voi kyllä vaatia useamman kirppiskeikan, mutta sen vaivan näen mielelläni jos säästän sekä rahaa että luontoa. Tokihan minullakin on heikkouteni ja edelleen teen myös jonkin verran turhia ostoksia, mutta hyvällä mielellä voin todeta että suurin osa hankinnoistani, sekä itselleni että kotiimme, on kierrätettyä ja tarpeeseen hankittua. Toki joskus tekee mieli piristää itseä jollakin täysin turhalla jonka ainoa funktio on olla nätti, mutta silloin kun se ei ole päivittäistä eikä edes viikottaista, joskus ei edes kuukausittaista, suon itselleni nämä pienet mieliteot silloin tällöin. Ostosaddiktioni ei siis koskaan päässyt yhtä pahaksi kuin jutun Annilla. Onneksi tiedostin ongelman ajoissa ja pääsin siitä eroon, osittain varmasti vintagen ansiosta.

Mutta entä ne jotka eivät näe ongelmaa? Voiko shoppailua kutsua harrastukseksi samoin kuin tanssimista, musiikkia, taidetta, lukemista? Kun en pysty näkemään kirppistelyäkään harrastuksena vaan ennemminkin elämäntapana, itselleni tuottaa vaikeuksia nähdä lähes päivittäistä shoppailua harrastuksena. Kuten Hopeapeilin Elina totesi, Annin tapauksessa tärkeämpää tuntuu olevan itse tavaran ostaminen ja omistaminen kuin kaupoissa kiertely. Jos ei voi enää mennä kauppaan tulematta ulos ostosten kanssa, eikö silloin ole jo kyse ongelmasta? Himoshoppaaja-artikkelin pohjalta jää kytemään ajatus että nuori nainen joka ostaa lähes päivittäin jotain eikä heitä mitään pois on tulevaisuudessa Hamstraaja-dokkarin hamstraaja jonka talo on täynnä roinaa lattiasta kattoon ja elämä syrjällään koska henkilö ei pysty luopumaan mistään. Viimeviikolla alkoi uusi ohjelma Kirsi ja Himoshoppaajat, jossa Kirsi Salo pistää yli varojensa eläviä naisia ruotuun. Järkyttyneenä katsoin ensimmäisen jakson jossa himoshoppaaja oli tehnyt itselleen jo lähes 10 000€ velan vain vaatteita ja kenkiä shoppailemalla. Hänellä onneksi oli hyvät lähtökohdat muutokseen ja velkojen maksuun. Samaan aikaan tv:ssä pyörii muitakin samantapaisia sarjoja kuten Tuhluriprinsessat. Kuulostaa siltä että ilmiö ei ole mikään uusi eikä harvinainen.

Blogimaailma on pullollaan erilaisia blogeja ja aivan oma kategoriansa tuntuu olevan nk. shoppailublogit joissa tärkein sisältö on uusimpien ostosten esittely. Itse kapinoin tuollaista kulutushysteriaa vastaan ja olenkin lakannut lukemasta sellaisia blogeja joissa kaikki pyörii pelkästään shoppailun ympärillä. Toki itsekin postaan omista löydöistäni silloin tällöin ja minusta on kiinnostava lukea jos joku on tehnyt todella hyvän löydön (etenkin kirppis-sellaisen), mutta jokapäiväinen ostosten esittely on minusta ahdistavaa. En purnaa uuden tavaran ostamista vastaan enkä kuluttamista vastaan ylipäätään, kuluttamisen avulla yhteiskunta pysyy pystyssä. Minä haluan puhua järkevän ja kestävän kuluttamisen puolesta. Rohkaista ihmisiä vaatimaan laatua ja hankkimaan kestävämpiä tuotteita, sellaisia jotka kestävät vuodesta toiseen. Tukemaan laadukasta käsityötä ja pienyrittäjiä massatuotannon sijaan. Nykyisellään vaateteollisuus ei voi jatkaa, ala-arvoista laatua tuotetaan tuhansia tonneja vuodessa ja valitettavan suuri osa siitä päätyy suoraan kaatopaikalle käymättä edes asiakkaan kaapissa. Sellainen tavara ei kelpaa edes kierrätykseen ja uusiokäyttöön sillä laatu on niin huonoa että kierrättäminen ei kannata. Niin kauan kuin ihmiset ostavat halpaa ja heikkolaatuista, vaateteollisuus ei tule muuttumaan. Kuten yhdelle kaverille Nyt-artikkelin kirvoittamassa keskustelussa totesin, toivon että vielä joskus tulevaisuudessa, ennenkuin on myöhäistä, ihmiset tulevat järkiinsä. Mitä sinä ajattelet shoppailusta?

collage

 Asukuvat ajalta kun shoppailu tuntui vielä pakkomielteeltä. /
Outfit photos from the time when shopping still felt like obsession.

 IN ENGLISH
Past couple days internet has been buzzing about local newspaper interview about shopaholism (in finnish). Story line is basically this: young woman in her twenties tells about her shopping and relationship about consuming, with her real name and face. She spends hundreds of Euro’s a month for pleasure shopping, on things she doesn’t really need but she want’s to have, mostly clothes and accessories.  She makes sure that she doesn’t buy on credit but she doesn’t have anything left for savings either. She says shopping is her dear hobby.

I have mentioned about my relationshiop with consuming before on different occasions, but I have never actually written about consuming or shopping.  So let’s start from the beginning. When I was a kid, we didn’t have much money. As far as my memory goes, we didn’t exactly live in poverty, but I remember being little envious because my school mates had new this and new that, when I had to wear used recycled clothes from our relatives.  As a kid it was a bit bitter feeling, but not agonizing. I did get new clothes when needed. In the countryside there was no shopping centers nor clothing shops so it wasn’t exactly as easy as ABC to go shopping. Consuming was completely different in the 70’s and 80’s than today. When I moved on my own and started earning my own money, I didn’t remember shopping that much. I did go to the shops with my friends pretty much weekly, but that didn’t mean I would have bought something every time. I started thrifting rather early on, allthough vintage didn’t come untill much much later. At some point of my adulthood I managed to develope some sort of shopping addiction and necessity to buy something new every month. I felt anxiety if I couldn’t afford something new, for example new shoes every month. Just like Anni in the interview, I started finding unused clothes with price tags still attached in their bags from my closets. This even though I could not afford to use hundreds of Euro’s per month for shopping and I didn’t buy on credit. I did buy new shoes pretty much every month. I think that is quite a lot considering with how many pairs you can actually manage if you really want to.

Couple years ago when I was already bitten by vintage fly, I realized for the first time for years that didn’t feel the urge to constantly buy new clothes and shoes. Even though I have never been very good at saving money, I learned from home to save goods, recycle, mend and revamp. When I sew clothes for myself, I save by getting material from fleamarkets. And when I really need something I don’t have to buy it new if I can get cheaper used one. That might take several times rummaging around the flea markets but I’m happy to do that if I can save money and nature. I do still have my weaknesses and I still occasionally buy useless pretty stuff. I can live with that when I know that it’s not daily or even weekly, sometimes not even monthly indulgement. My shopping addiction never got as bad as the one described on the interview. I understood my problem early enough and got rid of it, partially with the help of vintage.

But what about those who don’t see their problem? Can you call shopping a hobby, like dancing, music, art or reading? When it is impossible for me to even see thrifting as a hobby but a way of life, it is really difficult for me to see daily shopping as a hobby. But like Elina in Hopeapeili-blog (sorry, only in finnish) said, in Anni’s case it seems that the actual event of buying and owning is more important than browsing around shops. If you can’t go to the shop without buying something, isn’t that already some sort of a problem? Reading that interview makes me think that young woman who buys stuff every day and never throws anything away will be in the future, the hoarder in The Hoarders-documentary, who’s house is full of junk and who’s life has gone off the tracks. Last week we had a launch of a new tv series in national tv, called Kirsi and the Shopaholics, in which a woman helps shopaholics to put their lifes back on track. I was rather shocked to watch the first episode where this young woman had already almost 10 000€ debts. Made with just by shopping clothes and shoes. Thankfully she had good base for change and paying her debts. At the same time we got other international tv shows with similar themes, like Prince$$. Seems that this is not new problem, nor even very rare.

Blogosphere is full of different kind of blogs and category of their own is so called shopping blogs where the main content of the blogs is showing what did I buy today. I rebel against this kind of consuming hysteria and stopped reading those kind of blogs where everything evolves around shopping. I do post occasional finds myself,  and do enjoy reading when someone’s made exceptionally good find (especially if it is thrifted) but reading about someones shopping every day gives me anxiety. I am not against of consuming in general, that is the way to keep this society going. However, I want to promote sensible longterm consuming. To encourage people to buy good quality stuff which lasts years. To support quality handycraft and small businesses instead of mass production. Fashion business at it’s current state can’t continue. Quality is below all reasonable levels and it’s being produced thousands of tons every year, just to haul masses of it straight to the dumps without even visiting in consumers closets. That kind of stuff is not good enough even for recycle or reuse, quality is too low to make it worth it. As long as people buy cheap crap quality, industry will not change. Like I said to one of my friends recently, I hope that sometime in the future, before it is too late, people will come to their senses. What do you think about shopping?

10 Comments

  1. Hehkuvainen says:

    Olen aina ollut “huono” shoppailija. Äitini on sitä joskus puolivakavissaan tuskastellut, että ei musta saa hauskaa shoppailuseuraa kun olen niin järkevä hankintoja tehdessäni. “Tää on tosi kiva, mutta en oikeastaan tarvitse tätä” on vakiolauseeni kaupoilla käydessä, ja voin helposti jättää tavarat ostamatta. En tiedä olenko koskaan kokenut sellaista “pakko saada!” -tunnetta, jonka kuvittelen riivaavan pakonomaisia ostajia.

    Joskus ostan vaatteita ja tavaroita vain siksi että haluan, useimmiten kuitenkin siksi että tarvitsen. En ole koskaan ostanut mitään velaksi tai osamaksulla. Tuntisin oloni oudoksi ja kotini varmasti pian ahtaaksi, jos ostaisin 12 paria kenkiä vuodessa. O_o

    Toisaalta ymmärrän uuden hankkimisen koukuttavuuden, toisaalta olen hiukan surullinen Annin kaltaisten himoshoppaajien puolesta. En ole kateellinen siitä, että Annilla on heittää 500 euroa kuukaudessa harrastukseensa, joka minusta vaikuttaa hiukan typerältä. Minullakin olisi varaa, mutta prioriteettini ovat toisenlaiset. Jos tinkisin kaikesta muusta, voisin vaikka ostaa uuden (tai käytetyn) sohvan joka kuukausi. Mutta se olisi ihan yhtä järjetöntä kuin kaikkien rahojen tuhlaaminen kertakäyttöisiin vaatteisiin (tai vaatteisiin joita ei käytetä lainkaan). Toivon että Anni on elämässään aidosti onnellinen. Toivon myös että mikäli hän on onnellinen shoppaillessaan, hän keskittyisi jatkossa tukemaan kotimaista ja kestävän kehityksen mukaista vaatetuotantoa.

    1. Rhia says:

      Hehkuvainen – Voin kertoa, se “pakko saada”-tunne ei ole mikään kiva tunne. Kun järki sanoo että sitä juttua ei tarvitse eikä siihen oikeastaan olisi edes varaa mutta päässä joku pieni äääni sanoo “osta osta osta, olet muita huonompi jos et osta, ajattele miten hienoa on sitten kun sinulla on tämä”. Kaikkein ahdistavinta on se kun haluaisi tehdä ostoksia mutta tietää että siihen ei ole rahaa. Onneksi mulla sentään sen verran pysyi järki päässä että en tehnyt valtavia velkoja kuten Kirsi ja Himoshoppaajat-ohjelman naiset. Saat olla vain onnellinen siitä että se tunne ei ole sinua koskaan kohdannut. Kyllä minullekin se tunne tulee vielä aika usein, mutta onneksi osaan nykyään jo vaimentaa sen ja tehdä ostopäätökset järkevämmin. Nykyään olen myös rahastosäästäjä, eli olen osannut tehdä vastaliikkeitä omatoimisesti ostohimon nujertamiseksi.

      Minä toivon tuota ihan samaa. Pitsikirja-blogia pitävä Rinna ihmetteli omassa postauksessaan juuri sitä miksi noin paljon aikaa, vaivaa ja rahaa vaatteisiin kuluttava ei suosi laadukkaampia merkkejä ja tuotteita. Silloin hänen shoppailustaan olisi enemmän iloa muillekin, niille pienille laatumerkeille, paikallisille pienyrittäjille.

  2. Elina says:

    Hyvä kun tuot tätä asiaa esiin! Blogisi on muutenkin hengeltään kulutuskriittinen (minun nähdäkseni) keskittyessään enemmän itse tekemiseen ja muokkaamiseen kuin uuden hankkimiseen, mutta varmasti aihetta suoraan käsittelevä teksti pysäyttää ajattelemaan.

    Minäkin olen harrastanut kaupoissa kiertelyä rutiininomaisesti, oli pitkä prosessi päästä siitä eroon – tai tietoisesti en sitä edes yrittänyt, vaan se on tapahtunut, vintagella on minunkin tapauksessani vahva osuus asiaan. On ollut itse asiassa tosi vapauttavaa, kun ei enää edes yritä seurata trendejä ja hankkia jotain kauden avaintuotteita. Minähän ostan talvitakin keväällä tai uimapuvun marraskuussa, jos sopiva vanha kaunotar tulee vastaan sopuhintaan! Kirppiksillä käyn montakin kertaa viikossa, mutta useimmiten en osta mitään – poikkean vain ohikulkiessani (asun ison kaupungin keskustassa ja lähellä on monta kirpputoria) katsomaan, olisiko jotain täsmäihanaa. En tiedä, voiko tuollaista nettikauppashoppailua edes tehdä niin, ettei ostaisi joka kerta jotain? Voiko kaupasta lähteä klikkaamatta?

    En tajua kaikkien muidenkaan ihmisten harrastuksia, mutta on kyllä hirveän vaikea saada kiinni tämän nuoren naisen ajatusmaailmasta. Mitä hän ajattelee tehdä kaikilla vaatteillaan sitten, kun ne ovat toivottoman epätrendikkäitä, mihin ei mene kauan? Tai jos/kun vanhemmat joskus sanovat, että Anni nyt viet nämä romut täältä varastosta omaan kotiisi? Kun pankki sanookin, että asuntolainaa varten pitäisi säästää joku oma alkupääoma eikä vaatteita kelpuuteta takaukseksi?

    1. Rhia says:

      Elina – Olen aina ollut kierrätyshenkinen ja kulutuskriittinen tuunailija, mutta se ei estänyt ostosaddiktiota kehittymästä. Se pääsee syntymään aika vaivihkaa, ja voin hyvin kuvitella että muotiblogien lukemisella on siinä osansa. En ole edes varma missä vaiheessa varsinainen addiktio syntyi, mutta tiedän varmasti että Annin ikäisenä mulla ei sitä vielä ollut. On hieman surullista ajatella mitä Annille ja kaltaisilleen tapahtuu tulevaisuudessa. Millaisen sysäyksen he tarvitsevat päästäkseen irti addiktiosta.

      Minäkin käyn edelleen silloin tällöin nettikaupoissa kurkkimassa uutuuksia, mutta hyvin harvoin enää ostan niistäkään mitään. Vintage toimii tässä hyvänä apuna sillä nettikaupoista ja muistakaan kaupoista ei enää löydy juttuja jotka miellyttäisivät minua. Vintage-harrastus on siis ollut todella hyvänä apuna shoppailuaddiktion taltuttamisessa. Kun kauppojen valikoima ei enää miellytä silmää niin ei niitä tee mieli ostaakaan enää. Samalla olen huomannut että niitä ostosaddiktion aikaisia vaateostoksia (joista osa on edelleen vaatekaapissani) tulee käytettyä nykyään harvemmin ja harvemmin. Ja on todellakin hirmuisen vapauttavaa kun ei koe enää mitään tarvetta seurata trendejä ja hankkia viimeisen muodin mukaisia juttuja. Tokihan edelleen seuraan muotia, mutta vain lehtien sivuilta ja netistä, en enää oman vaatekaapin kautta. On myös vapauttavaa kun en koe tarvetta olla muodin mukainen pukeutuja.

  3. Elise says:

    Olen aina mieltänyt shoppailun sairaudeksi, ja että shoppailua harrastuksenaan pitävillä ihmisillä on jotain ongelmia elämässään. Sitten he yrittävät täyttää tyhjää kohtaa itsessään ostamalla jotain uutta.

    Minulla oli samankaltainen ongelma kymmenisen vuotta sitten. Olin masentunut, olo oli kamala, ja se uusi vaate sai olon hetkeksi humaltuneen innostuneeksi. Tosin minusta ei kehittynyt kovin hyvää shoppailijaa, kun ostin aina tarjoustuotteita… Mutta kuitenkin. Tiedän sen tunteen, mutta koska tiedän myös sen tunteen sen jälkeen, kun ensihuuma on ohi, niin en oikein osaa enää ostaa mitään sellaista, joka on “vain ihan pakko saada”. Onneksi se ahdistus meni muutamassa vuodessa ohi, mutta käytän edelleen niitä vaatteita, joita ostin silloin liikaa! Eli kyllä minä niitä ihan riittävästi ostin. Minä en osaa muokata enkä valmistaa vaatteita.

    Kun tajusin viime keväänä, että olen purkanut sairaudestani johtuvaa tuskaa haalimalla kamalasti roinaa kirppiksiltä, olen myös onnistunut pitämään järjen mukana sielläkin. Koska kyllä järjen voi menettää kirppiksilläkin, mutta muistaakseni se olitkin sinä, joka kirjoitit joskus myös kirpputoreilta ostelusta?

  4. Rinna says:

    “Nykyisellään vaateteollisuus ei voi jatkaa, ala-arvoista laatua tuotetaan tuhansia tonneja vuodessa ja valitettavan suuri osa siitä päätyy suoraan kaatopaikalle käymättä edes asiakkaan kaapissa. Sellainen tavara ei kelpaa edes kierrätykseen ja uusiokäyttöön sillä laatu on niin huonoa että kierrättäminen ei kannata. Niin kauan kuin ihmiset ostavat halpaa ja heikkolaatuista, vaateteollisuus ei tule muuttumaan.”
    Tämä on niin toden tosi! Senlaatuisen moskan tuottaminen, mitä varsin paljon nykyään vaatekaupoissa on, on tuskallisen räikeästi ristiriidassa rajallisten luonnonvarojen kanssa. Suhteessa siihen, mikä tilanne maapallolla on, sellainen toiminta on rikollista.
    Kuluttajien ostokset tietenkin ohjaavat tarjontaa, mutta monet eivät edes (raasut!) tiedä ostavansa kuralaatua, koska heillä ei ole mitään käsitystä hyvästä laadusta. Luulen, että jutun tyttö on juuri tälläinen tapaus. En tiedä auttaisko koulutus, valistus, kampanjointi?

    Toisekseen tuli kyllä mieleen, että voiko kahjouskulutuksessa olla kyse jonkilaisesta nuorison kapinoinnista? Ulkonäöllä kapinointi ei oikein nykymaailmassa onnistu, vaikka pyyhältäisi kaupungilla suurinpiirtein alasti ja lävistys silmämunassa niin aikaan saa ehkä jonkun kohotetun kulmakarvan. Holtiton ostelu sen sijaan herättää aitoa pahennusta vanhemmassa kansanosassa.

  5. Sari says:

    Tämä on kiinnostava aihe. Tuo Nyt-liitteen juttu oli mielestäni hurja. Positiivista toki se, että jutun kohde osaa pitää taloutensa kunnossa. Minuakin mietitytti mihin hän kaiken sen tavaran työntää. Ja että jos jatkuvasti hankkii noin paljon uutta, eikö koe huonoa omaatuntoa kun ei ehdi käyttää vaatteita puhki (tai ehkä ehtiikin, eihän se nykyisin aina paljon vaadi).

    En tietääkseni ole koskaan ollut addiktoitunut shoppailuun. En osaa tehdä tehdä itse (enkä pidä käsitöistä), en ole oppinut tykkäämään kirppareistakaan, joten käytännössä ostan kaiken uutena. En seuraa muotia, lähinnä käyn ostoksilla kun jotain uutta on hankittava. Kaupoissa saakin sitten aina välillä melkoisia shokkeja kun näkee mitä värejä ja malleja on tarjolla. Oma maku on kuitenkin selvillä, joten selviytymisstragiakseni on muotoutunut se, että ostan enemmän vaatteita silloin, kun kaupoissa on tarjolla vaatteita, joista pidän (ja onneksi ainakin mustia vaatteita löytyy aina). Mulle ei ole ongelma kävellä kaupasta ulos ilman ostoksia. Pitäisi vielä skarpata siinä, että osaa etsiä ja ostaa kestävämpiä/laadukkaampia vaatteita. Se ei ole aina ihan helppoa, toisinaan laadukkaaksi luulemani vaate osoittautuu ikäväksi yllätykseksi.

    1. Rhia says:

      Elise – Samahan se on kaikissa riippuvuuksissa, sillä yritetään täyttää tai paikata jotakin puutetta itsessä. Tarjousshoppailija minäkin oli, ei mulla olisi ollut oikein varaa jatkuvasti normaalihintaisiin ostoksiin. Itsellä se riippuvuus oli juuri siinä tavaran omistamisessa. Olen materialisti ja hamstraaja ja myönnän sen, mutta nykyään osaan pitää sen kurissa.

      Kyllä, minä kirjoitin shoppailijoiden kirppis-omatunnosta Kirppis-turpakäräjissä. Kirppiksiltä löytyy nykyään hämmentävän paljon vaatetavaraa joissa ovat kaupan alkuperäiset laput vielä kiinni. Mitä muuta se merkitsee kuin sitä että niitä myy joku himoshoppaaja joka ei koskaan ole tullut edes käyttäneeksi vaatetta.

      Rinna – Monilla teollisuudenaloilla on määrätty haittaveroja ja sanktioita esim. liiallisesta saastuttamisesta, miksei samaa tehdä vaateteollisuudelle? Onko kaatopaikkojen täyttäminen polyesterikuiduilla jotenkin parempi kuin Talvivaaran sakka-altaiden valuminen? Jotenkin en usko että kuluttajat ihan äkkiä muuttaisivat halpashoppailu-tapojaan joten toinen tie muuttaa vaateteollisuutta olisi sitten lakipykälien kautta, mutta miten saada päättäjät uskomaan että muutosta tarvitaan? Ja totta on tuokin että ei ihmiset varmaan enää edes tiedä mikä on hyvän ja huonon laadun ero.
      Voihan se olla että holtittomassa ostelussa on jokinlaista kapinaakin mukana. “Ostan koska voin etkä sinä voi sille mitään” tai jotain sinne päin. Ehkä se on nyt sitten sitä samanlaista kasvuriittiä kuin mun ikäpolvella oli tupakointi ja kaljan juonti…

      Sari – Juu, positiivista tietysti että jutun henkilö osaa pitää talouden kunnossa, mutta pelkään että aika moni muu samassa tilanteessa oleva ei osaa. Kasvaako meillä nyt ihan uusi nuorten aikuisten ryhmä joka on veloissa korviaan myöden jo ennen 25 ikävuotta ja millaista esimerkkiä he näyttävät sitten myöhemmin omille lapsilleen?
      Laatuvaatteen löytäminen on kyllä monesti vaikeaa, se on tullut itsekin huomattua. Siihen ei aina auta edes kallis hinta. Mutta yksi, pääsääntöisesti aika luotettava konsti on suosia kotimaisia paikallisia pienyrittäjiä. Heillä ei oikeastaan ole varaa tuottaa hirveän huonoa laatua koska se heijastuu ihan suoraan sitten myyntiin. Ja yksi hyvä keino tietysti on pitäytyä hyväksi havaituissa tutuissa merkeissä, jos sellaisen on onnistunut löytämään. Toki isommilla merkeillä voi laatu vaihdella aika paljonkin eri tuotteiden välillä.

  6. Sari says:

    Rhia, pakko vielä kommentoida tuota “Kasvaako meillä nyt ihan uusi nuorten aikuisten ryhmä joka on veloissa korviaan myöden jo ennen 25 ikävuotta ja millaista esimerkkiä he näyttävät sitten myöhemmin omille lapsilleen?”.
    Ikävä kyllä juuri näin on. Tämä on tuttu ilmiö kaupunkien velkaneuvonnassa ja (niissä kaupungeissa missä sellainen on) sosiaalisen luototuksen yksiköissä. Pikavippi toisen perään on etenkin nuorten velkaantumisen syy. Kun niihin yhdistyy korkeat asumiskustannukset ja kenties pienipalkkaisia pätkätöitä on talous aika sekaisin.

    1. Rhia says:

      Sari – aika surulliselta tulevaisuudelta kuulostaa. Tosin olin itsekin velallinen jo 18 vuotiaana, se velka tosin oli opintolainaa joka on maksettu poiskin jo vuosia sitten. Mutta jotenkin kuulostaa vielä kurjemmalta että velka on syntynyt ihan pelkästä shoppailusta ja pikavipeistä. Ei povaa kovin ruusuista tulevaisuutta meidän yhteiskunnalle tämä.

      PS: Täällä saa kommentoida niin monta kertaa kuin huvittaa ;D

Comments are closed.