Tänään en jaksa innostua mistään. Eilen oli paska päivä töissä. Paskaa kaadettiin päälle täyslaidallinen. Olisin voinut kiljua ääneen: anna lomaa sekin kusipää! Olen stressaantunut, väsynyt ja kiukkuinen. Ja sellainen olo on nykyään yhä useammin.

Olin aina reipas ja sellainen selviytyjä tyyppi. Ihmettelin aina että mikä ihme saa ihmiset masentumaan, enkä ymmärtänyt sitä ollenkaan. Pääsin opiskelemaan. Kaksi ensimmäistä vuotta sujuivat loistavasti. Sain hyviä numeroita ja olin aina se jolla oli kaikki työvälineet mukana ja tehtävät ensimmäisenä tehtynä. Viimeisen vuoden lopputyöaihekin mulla oli jo toisen vuoden keväällä mietittynä ja kesän aikana olin jo aloittanut sen tekemisen. Kolmas vuosi muutti kaiken. Työtahti oli aika tiukka. Koulupäivät eivät tahtoneet riittää kaikkien tehtävien tekemiseen vaan kotona piti pakertaa iltamyöhällä vielä hommia. Luokkamme otti vielä lisähommia koulutehtävien lisäksi. Opettajat kutsuivat meidän luokkaa superluokaksi koska olimme kaikki niin asialle omistautuneita, sanavalmiita ja kantaa ottavia. Tunnollisia pakertajia. No tämmöinen perfektionisti kun olen alkoi tulla suorituspaineita tehtävien tekemisestä. Aiemmin etuajassa palautetut tehtävät muuttuivat viimetingassa kokoon väsätyiksi. En silti tinkinyt laadusta. Numerot pysyivät ylhäällä. Viimeisen puoli vuotta pinnistelin neljän tunnin yöunilla. Istuin yömyöhään tietokoneella välittämättä palautettavista tehtävistä ja tein niitä sitten läpi yön viimeisinä päivinä ennen palautusta. Asuntoni oli kaaos. Laihduin. Päälle päin näytin silti iloista naamaa mutta iltaisin yksin kotona oli kamalinta. Raha-asiat alkoivat mennä päin prinkkalaa ja jouduin ottamaan pienen lainan maksaakseni laskunippuni. Opettajat, erityisesti yksi heistä, asettivat meille riman aika korkealle koska olimme osoittaneet pystyvämme keskimääräistä parempaan. Yritimme keskustella asiasta ja saada vaatimustasoa alaspäin, tuloksetta. Pari kuukautta ennen koulun päättymistä olin varma että en tule valmistumaan. Puristin itsestäni kaikki mehut irti ja sain kuin sainkin paperit ulos koulusta ajoissa. Luokkani parhain arvosanoin. En ollut hetkeäkään kuvitellut että voisin saada stipendin parhaana oppilaana. Olin vain tehnyt parhaani ja yrittänyt pitää omaa tasoani yllä. Niin kuitenkin kävi. Luokkamme sai muutamia muitakin rahallisia tunnustuksia ylimääräisistä projekteistamme.

Valmistuttuani vaatetusalan artesaaniksi menin kesätöihin paikkaan jossa olin ollut myös edellisenä kesänä. Ehdin olla viikon töissä kun romahdin täysin. Töissäkäynti oli raskasta ja minua itketti kokoajan. Seuraavana maanantaina en kyennyt enää lähtemään töihin. Huolestunut ystäväni järjesti minut ensiapuun ja sitä kautta pääsin kriisiryhmän psykiatrille. Minulle määrättiin mielialalääkitys ja reilu kuukausi sairauslomaa sekä säännölliset tapaamiset kriisiryhmän psykologin kanssa. Keskivaikea masennus oli tosiasia. Lääkäri sanoi että minun pitäisi ajatella sairauslomaa hyvin ansaittuna kesälomana ja levätä. Sanoin että en pysty nukkumaan sillä uni ei tule kun asiat pyörivät päässä. Lääkityksen oli tarkoitus auttaa myös nukahtamaan. Söin niitä melkein vuoden. Sain reseptin myös rauhoittaviin joita en koskaan ottanut. Sen verran tahtoa minulla oli jäljellä että päätin etten koske niihin. Monesti se oli kuitenkin lähellä kun pitelin lääkepakettia ja mietin otanko kaikki kerralla. Ennen sairastumista en ollut voinut kuvitellakaan miltä tuntuu kun ei pysty edes nousemaan sängystä ylös.

Olin yllättynyt siitä miten paljon masentuneita ihmisiä maailmasta löytyy. Kohtasin aivan uudenlaisen ankean maailman. Monilla oli asiat vielä huonommmin kuin minulla. Oma lääkitykseni osui kerrasta kohdalleen ja aloin parantua aika nopeasti. Monilla toipuminen kestää vuosia. Oli hämmästyttävää huomata että tänään en ole ollut yhtään surullinen. Ilo alkoi hiipiä takaisin elämääni. Terapia ilmeisesti auttoi myös vaikka luulen että en ollut aina ihan rehellinen sielläkään. Olen vasta jälkeenpäin oppinut avoimuutta ventovieraita kohtaan. Viimeisellä terapiakerralla psykologi sanoi että sinä olet täällä terveimmästä päästä. Se lohdutti hirveästi. Muistan myös lääkärin sanat. Lopun elämääni olen riskiryhmässä sairastua uudelleen. Masennus on mörkö joka tulee aina kummittelemaan varjoissa ja jos en pidä varaani se iskee uudelleen. Olen yrittänyt välttää stressiä mutta perfektionistina tunnen jatkuvaa huolta asioista ja stressaan pienistä. Morkkis tulee jo siitä että en ole imuroinut kotona pitkiin aikoihin.

Olen ollut onnekas sillä ystävät ovat pysyneet rinnallani vaikeinakin aikoina. Lähisuku on myös ollut ymmärtäväinen eivätkä ole leimanneet minua hulluksi. Olen ollut aika avoin masennuksesta kertoessani. Olen minä kohdannut niitäkin jotka sanovat: “se on kuule vaan omasta aktiivisuudesta kiinni, tartut vaan itseäsi niskasta niin kyllä se siitä.” “Ylös ulos ja lenkille” on myös usein kuultu neuvo. Valitettava tosiasia on se että silloin kun on pahasti masentunut ei todellakaan kiinnosta yhtikäs mikään. On helppo antaa ohjeita vierestä kun ei tiedä että jo pelkkä sängystä ylös nouseminen on hirvittävän vaikeaa. Eikä kyse ole siitä etteikö ihminen haluaisi ryhdistäytyä. Minä halusin ryhdistäytyä joka ikinen päivä, fyysinen ruumiini vain ei siihen kyennyt. Olen kohdannut myös niitä jotka ylpeilevät selvinneensä masennuksesta ilman lääkkeitä koska ” se on omasta tahdosta kiinni”. Newsflash! Kaikki eivät ole samanlaisia, toisille se oma tahto ei ikävä kyllä riitä selviytymiseen. Mutta hieno juttu sille jolle se riittää.

Meillä perfektionisteilla on se heikkous että me emme tahdo antaa periksi. Periksi antaminen on luovuttamista. Perfektionisti on suoriutuja jolle on äärimmäisen vaikea tunnustaa itselleen ettei kykene johonkin. Omat periaatteet eivät anna lupaa olla sairaana tai tehdä huonompaa laatua. Perfektionisti tuntee huonoa omatuntoa kaikesta joka ei suju hänen korkeiden standardiensa mukaan. Burnout on perfektionistien tauti. Minä tässä vielä opettelen sitä periksi antamista ja hellittämistä. Asiaa ei kyllä auta se fakta että kesälomaa en ole saanut neljään vuoteen. Laskin että olen ollut lomalla neljän vuoden aikana ehkä yhteensä 25 päivää, eli suurinpiirtein yhden vuoden loma jaettuna neljälle vuodelle. Kiitos määräaikaisten työsuhteiden. Nykyiselle työnantajalle sanoin että pelkään oman jaksamiseni puolesta mutta häntä ei kiinnostanut joten lomaa ei tippunut. Maksoi kaiken rahana vastoin tahtoani. Haluaisin jäädä sairauslomalle lepäämään mutta perfektionisti minussa ei anna lupaa hellittää, sillä jättäisin työtoverini pulaan. Nyt on mentävä päivä kerrallaan. Eilen oli paska päivä, saa nähdä miten tänään.

Täältä tähän.