Olen pidemmän aikaa ollut kiinnostunut pellavan kasvatuksesta ja käsittelystä kuidusta langaksi. Niinpä ilmoittauduinkin heti kansalaisopiston kurssille kun sellainen osui kohdalle. Pellavalla on Suomessa pitkät perinteet ja sitä on viljelty jo ainakin pronssikaudelta lähtien, Euroopassa noin 7000 vuotta. Pellava on olosuhteiden puolesta melko vaativa. Se vaatii aurinkoisen ja multavan maan joka on tiivistä ja pidättää hyvin kosteutta, mutta ei kuitenkaan liian märkää. Tuomen kukkiessa on perimätiedon mukaan ollut hyvä pellavan kylvöaika. Silloin maa on sopivan lämmintä ja kosteaa. Kasvukaudella pellossa kasvavaa pellavaa ei yleensä kastella, mutta kasvulaatikossa se saattaa kuivina jaksoina vaatia kastelua. Pitkät kuivat ja kuumat jaksot saattavat aiheuttaa pelloillakin kastelutarpeen. Kasvualustasta on ennen kylvöä hyvä poistaa rikkakasvit, etenkin juolavehnä. Pellava hyötyy kitkemisestä myös kasvuun lähdön jälkeen.

Korjaus, rohkiminen & liotus
Pellava on valmista korjattavaksi kun siemenkodat alkavat ruskettua ja alimmat lehdet kellastuvat. Silloin pellavan varret riivitään maasta juurineen. Korjatessa on varottava kasvien katkeamista. Riivityt pellavat kerätään kourauksiin, jotka sidotaan muutamalla hennommalla pellavanvarrella. Kouraus on nippu pellavanvarsia jotka mahtuvat käteen. Niput asetellaan kuivumaan esim rakennuksen seinustalle muutamaksi päiväksi. Tämän jälkeen alkaa varsinainen pellavien käsittely. Ensimmäisenä rohkitaan irti siemenkodat. Rohkapenkissä työskentelee yleensä kaksi henkilöä, yksi kummallakin puolen rohkaa. Penkin alle levitetään lakana jolle siemenkodat eli sylkyt putoavat. Siemenet kuivataan ja puidaan. Ne voidaan syödä itse tai syöttää eläimille. Siitä voi myös ottaa siemeniä seuraavan vuoden kylvöjä varten. Rohkimisen jälkeen kouraukset kootaan isompiin nippuihin ja liotetaan. Liotuksen voi tehdä järvessä, joessa, nurmella tai hangella. Liotus kestää yleensä 2-6 viikkoa, riippuen olosuhteista ja pellavan laadusta. Hankiliotus saattaa kestää koko talven.

Kuivaus, loukutus ja lihtaus
Liotuksen jälkeen pellavat kuivatetaan ensin pellolla ja sen jälkeen riihessä. Riihen tulipesää lämmitettiin, jotta vilja ja pellava kuivuivat kunnolla. Kuivatuksen jälkeen pellava tarkistetaan ja jos päistäreet eivät irtoa kunnolla, liotusta voi vielä jatkaa. Yleensä korjattu ja kuivattu pellava käytettiin vasta seuraavana vuonna. Kuivatut pellavaniput loukutetaan. Se oli yleensä miesten puuhaa. Suuren pellavamäärän loukuttaminen kysyy kestävyyttä ja hyviä hartialihaksia, sillä loukku on puuta ja sen rivakka hakkaaminen käy nopeasti raskaaksi. Pellavaniput loukutetaan kunnes niissä ei enää tunnu kovia kohtia. Tämän jälkeen siirrytään lihtaukseen.

Lihta on saman näköinen kuin loukku, mutta pienempi ja siinä on metalliterät. Lihtaus oli naisten tehtävä. Pellavanippua käsitellään lihdan välissä kunnes siitä on lähes kaikki päistäreet, eli kuoren kappaleet irronneet. Sopivasti liotetuista pellavista päistäreet irtoavat helposti. Liian lyhyen aikaa liotetuista ne eivät tahdo irrota kunnolla ja liikaa liotetut katkeilevat helposti. Mitä pidempiä kuidut ovat, sitä hienompaa pellavalankaa niistä saa. Loukutus ja lihtaus tehtiin perinteisesti riihessä, sillä kosteat syyssäät hankaloittavat loukutusta ja lihtausta. Märkänä päistäreet eivät irtoa pellavakuiduista. Riihessä oli pimeää ja työ piti tehdä lähes pimeässä näppituntumalla. Työ oli myöskin hyvin pölyistä, piiat saattoivat pellavantyöstön jälkeen yskiä verta ja kärsiä kuumeesta ja päänsäryistä. Nykyisin pellavaa käsitellessä suositellaan käyttämään hengityssuojaimia. Pellavasta irronneet päistäreet voitiin käyttää eläimille kuivikkeeksi. Ne myös syttyivät helposti, joten sytykkeenäkin niitä saattoi käyttää.

Häkilöinti ja sivistys
Loukutuksen ja lihtauksen jälkeen pellava on jo selkeästi kuitua, mutta vielä pitää erotella hienot pellavat karkeammista. Se tehdään häkilän avulla. Häkilä on puulevy jonka molemmissa (tai toisessa) päässä on pystyssä eräänlainen terävä piikkimatto. Lihdattu pellavanippu viedään häkilän pikkien läpi useita kertoja. Kaikki häkilään jäävät kuidut ovat rohdinta. Nipun ensimmäiset rohtimet ovat hyvin karkeita. Niitä voi käyttää pellavariveenä tai karkeisiin tekstiileihin, kuten karkeisiin säkkeihin tai köysiin. Mitä kauemmin pellavaa häkilöidään, sitä hienompaan rohtimeen päästään. Hienommista rohtimista voidaan valmistaa sileämpiä rohdinkankaita esim arkivaatteisiin tai tiiviimpiin jauhosäkkeihin. Häkilöinnin edetessä siirrytään aina tiheämpään häkilään. Kun pellavanipusta ei enää irtoa rohtimia, ollaan saatu sormauksen verran hienoa aivina-pellavaa. Aivinasta kudotaan hienompia vaatekankaita ja lakanoita. Aivinat voi halutessaan vielä harjata eli sivistää sianharjas-kammalla jolloin saadaan kaikkein hienoin aivina, josta voidaan kutoa erittäin hienoja ja ohuita pellavakankaita.

Näiden esikäsittelyvaiheiden jälkeen seuraavana onkin vuorossa kehräys, johon pellava-kurssimme perehtyy marraskuussa. Äitini ja mummuni ovat joskus 80-luvulla kasvattaneet ja käsitelleet pellavaa. Olen siis jo lapsuudessa päässyt näitä työvaiheita näkemään, mutta en ollut koskaan itse pellavaa käsitellyt. Kovin monimutkaista se ei ole, vaikka työvaiheita onkin useita ja pellavan saamisesta langaksi kuluu paljon aikaa. Tämä kurssi oli erinomainen pikakurssi pellavan käsittelyyn, jos sellaista joskus haluaa kokeilla. Luulen että suoritan tämän kurssin opintopiste-kurssina niin saan pellavan käsittelystä ja kehräyksestä ihan virallisen todistuksen. Perinteinen pellavan viljely, muokkaus ja kehräys on muuten tänä vuonna lisätty Suomen kansalliseen elävän perinnön luetteloon. Meidän kurssiopettajamme Outileena Uotila kävi kesällä vastaanottamassa kunniakirjan. Hän on Korteniemen perinnetilan vakituinen työntekijä ja hänen vastuullaan on mm. suomalaisten maatiaislajikkeiden säilyttäminen ja perinnemaiseman ylläpito. Lue lisää Korteniemestä ja Liesjärven kansallispuistosta täältä.

Kurssilla itse tehdessä alkaa todella ymmärtää miten paljon työtä vaatteiden valmistaminen on entisinä aikoina vaatinut. En pitäisi yhtään pahana että jokainen pääsisi kokeilemaan miten pitkä tie kasvilla on langaksi ja vaatteeksi. Ehkä se avartaisi näköaloja ja ihmiset ymmärtäisivät miten järjestöntä pikamuodin tilaaminen Kiinasta on. Itse epäilen että tässä saattaa käydä taas vanhanaikaisesti, eli nälkä kasvaa syödessä ja ensi vuonna minulla on pellavaa kasvamassa. Saapa nähdä.

I’ve been interested in growing flax and processing the fiber into yarn for quite some time. So I signed up right away for a course at the adult education center when one became available. Flax has a long tradition in Finland and has been cultivated here since at least the Bronze Age; in Europe, for about 7,000 years. Flax is quite demanding in terms of growing conditions. It requires sunny place, warm soil that is compact and retains moisture well, but not too wet. According to traditional wisdom, when the bird cherry blossoms, it is a good time to sow flax. During the growing season, flax growing in a field is not usually watered, but when grown in a grow boxes, it may require watering, especially during dry spells. During long, dry, and hot periods flax may need watering even in open fields. It is advisable to remove weeds from the ground before sowing, especially common couch. Flax also benefits from weeding after it has begun to grow.

Harvesting, rippling & retting
Flax is ready for harvest when the seed pods begin to turn brown and the lower leaves turn yellow. At that point, the flax stalks are pulled from the ground, roots and all. Care must be taken during harvesting to avoid snapping the plants shorter. The pulled flax is gathered into bundles, which are tied with a few thinner flax stalks. A bundle is a bunch of flax stalks that fits in one hand. The bundles are set out to dry, for example, against the wall of a building for a few days. After this, the actual processing of the flax begins. First, the seed pods are removed with rippling comb. Two people usually work at the rippling bench, one on each side. A sheet is spread out beneath the bench to catch the seed pods, or “sylkyt,” as they fall. The seeds are dried and thressed. You can be eatb them yourself or feed to animals. Seeds can also be saved for the following year’s planting. After threshing, the bundles are gathered into larger bundles and retted (=soaked). Retting can be done in a lake, a river, on grass, or on snow. It usually takes 2–6 weeks, depending on the conditions and the quality of the flax. Retting under snow may last the entire winter.

Drying, breaking and scutching
After soaking, the flax was first dried in the field and then in the drying barn. The fireplace in the barn was heated so that the grain and flax would dry thoroughly. After drying, the flax is inspected, and if the woody stem parts do not come off properly, the soaking process may be continued. Generally, harvested and dried flax was not used until the following year. Next the dried flax bundles are broken. This was usually men’s work. Breaking large amount of flax requires stamina and strong shoulder muscles, as the breaking tools is made of wood and it’s vigorous swinging quickly becomes tiring. The bundles of flax are broken until there is no hard spots in them. After this, the process moves on to scutching.

Scutching tool looks similar to than breaking tool but is smaller and it has metal blades. Scuthing was women’s work. A bundle of flax is worked between the blades of the scutching tool until almost all the woody material of the stems have been removed. When the flax has been soaked just right, the woody parts come off easily. If soaked for too short a time, they do not come off properly, and if soaked too long, the fibers snap easily. The longer the fibers are, the finer the linen thread can be made from them. Breaking and scutching were traditionally done in the drying barn, as damp autumn weather makes it difficult. When wet, the woody bits do not separate from the fibers. It was dark in the barn, and the work had to be done mostly relying on touch. The work was also very dusty; after processing flax, the maids might cough up blood and suffer from fever and headaches. Nowadays, it is recommended to wear respiratory protection when handling flax. The woody parts separated from the flax could be used as bedding for animals. They also caught fire easily, so they could even be used as kindling.

Hackling and Refining
After breaking and scutching, the flax is already clearly in the form of fibers, but the fine fibers still need to be separated from the coarser ones. This is done using a hackle. A hackle is a wooden board with a sort of sharp, spiked mat standing upright at both (or one) end. The scutched flax bundle is passed through the hackle’s spikes several times. All the fibers that remain on the hackle are the called tow. The first batches of tow are very coarse. They can be used as isnulation or for coarse textiles, such as coarse sacks or ropes. The longer the flax is hackled, the finer the tow becomes. Finer fibers can be used to make smoother fabrics, such as for everyday clothing or tightly woven flour sacks. When moved on to finer heckle, the tow also gets finer. When no more fibers come loose from the flax bundle, the result is a fine flax. Finer clothing fabrics and bedlinen are woven from this fine flax. If desired, the fine flax can be further combed with a pig’s-bristle comb, resulting in the finest possible flax, from which extremely fine and thin linen fabrics can be woven.

After these preparatory steps, the next step is spinning, which we’ll cover in our flax course in November. My mother and grandmother grew and processed flax back in the ’80s. So I got to see these steps as a child, but I had never processed flax myself. It’s not very complicated, even though there are several steps and it takes a long time to turn flax into thread. This course was an excellent crash course in flax processing, if you ever want to give it a try. By the way, traditional flax cultivation, processing, and spinning were added this year to Finland’s National Inventory of Living Heritage. Our course teacher, Outileena Uotila, went to receive the certificate of honor this summer. She is the full-time employee at the Korteniemi heritage farm, and her responsibilities include preserving Finnish heirloom varieties of plants and maintaining the traditional landscape. Read more about Korteniemi and Liesjärvi National Park here.

Going to a workshop like this really makes you understand how much work it used to be when making clothes. I don’t think it would be a bad idea for everyone to experience how long road it is from plant to a garment. Perhaps that would open new views to people and they might understand how senseless it’s to order fast fashion from China. I suspect that this might end up as usual, hunger grows while eating and next year I have my very own flax field. We’ll see.