Tämä vuosi on ollut jollain tapaa ennennäkemättömän raskas. Henkilökohtaisten haasteideni lisäksi maailma on osoittautunut käsittämättömällä tavalla julmaksi, itsekkääksi ja mielipuoliseksi paikaksi. Kaikki tämä heijastuu yksilöiden hyvinvointiin ja näkyy ulospäin monenlaisina ongelmina ja häiriökäyttäytymisenä. Ihmiset voivat pahoin ja ehkä sen johdosta käyttäytyvät huonosti. Se on vaikuttanut niin että olen menettänyt toivoni ihmisiin. Ihmisistä on tullut entistä itsekkäämpiä, välinpitämättömiä ja jopa vihamielisiä. Siksi haluan nyt jakaa tässä tosi-tarinan yli sadan vuoden takaa. Se toivottavasti muistuttaa ihmisille mieliin jo unohtuneita asioita ystävyydestä, empatiasta, hyvyydestä, hyväntahtoisuudesta ja epäitsekkyydestä.

Kesällä 1914 sai alkunsa suurvaltojen sota, jonka sittemmin olemme tulleet tuntemaan Ensimmäisenä maailmansotana. Sodan alkusysäys oli monimutkainen vyyhti siirtomaavaltojen keskinäistä sapelien kalistelua, eri kansojen itsenäistymispyrkimyksiä tai yhteenliittymispyrkimyksiä tai valtioiden laajentumispyrkimyksiä. Kaikenkaikkiaan sekava soppa joka oli ehtinyt kuplia pinnan alla jo vuosikymmeniä. Sotaa oltiin ehditty sotia vain muutamia kuukausia kun sotilaat olivat jo kurkkua myöden täynnä . Olosuhteet rintamilla olivat olleet haastavat koko syksyn ja jouluun 1914 mennessä kaikki halusivat kotiin perheidensä luo. Rauhanneuvottelujakin oli ehditty jo käydä, tuloksetta. Ranskan ja Saksan välisellä länsirintamalla juoksuhaudat olivat paikoitellen niin lähellä toisiaan että vastapuolet saattoivat sujuvasti huudella toisilleen. Hiljaisemmilla rintamaosuuksilla vastapuolten joukot olivat jo muutamien viikkojen jälkeen alkaneet veljeillä keskenään jutustelemalla ja jopa vierailemalla toistensa juoksuhaudoissa. Vaihdettiin uutisia ja tervehdyksiä. Ruokaa jaettiin joukoille auringonlaskun jälkeen ja yleensä silloin oli kaikkein rauhallisinta. Usein sotilaat viihdyttivät itseään ja vihollista laulamalla iltaisin.

Rauhaan vedottiin monilta tahoilta. Jopa paavi Benedict XV vetosi sotiviin hallituksiin että aseet taukoaisivat enkelten lauluyönä. Molemmat sotaan osallistuvat hallitukset kieltäytyivät tästä. Joulupäivänä 1914 saksalaiset joukot kuitenkin julistivat tulitauon koko päiväksi. Kynttilöitä sytyteltiin joukkohautoihin ja joulukuusiin ja laulettiin saksalaisia joululauluja. Britit vastasivat lauluihin laulamalla omiaan. Tykistötuli oli tauonnut ja joku rohkea sotilas nosti päänsä ylös joukkohaudasta. Pian vastapuolenkin sotilaat nousivat ylös ja osapuolet kohtasivat joukkohautojen välisellä ei-kenenkään-maalla. Vaihdettiin lahjoja, jutusteltiin, ehkä katseltiin valokuvia perheestä, poltettiin yhdessä tupakkaa. Yhteisistä jalkapallopeleistäkin on aikalaismainintoja.

Joissain osissa länsirintamaa tulitauko kesti joulupäivän, joissain se kesti uuteenvuoteen saakka. Vastaavanlaisia tapauksia on mainittu myös ranskalaisten ja belgialaisten sotilaiden miehittämiltä rintama-osuuksilta. Jonkun tarinan mukaan tämän joulurauhan jälkeen osa sotilaista kieltäytyi sotimasta heidän tuntemiaan saksalaisia vastaan, jonka jälkeen heidät siirrettiin toisiin osiin rintamaa. En kuitenkaan tiedä pitääkö tämä täysin paikkansa. Useilla rintamaosuuksilla taistelut kuitenkin olivat pitkiä aikoja jopa niin vähäisiä että kaatuneiden tai haavoittuneiden määrät pysyivät niissä vähäisinä. Monimutkaiset paikalliset tulitaukosopimukset alkoivat usein eräänlaisesta “elä ja anna toisten elää”-ajatuksesta ja vaikkapa sopimuksesta että ruokatauoilla ei ammuta. Lopulta sota kesti marraskuuhun 1918 asti, mutta Briteissä tätä joulun tulitaukoa muistellaan edelleen, sillä se antaa toivoa. Toivoa siitä että ihmisissä on lempeyttä ja hyvyyttä. Ja vähän joulun taikaa.

Rauhallista ja lempeää joulua!
Toivottavasti viihdyitte joulukalenterin parissa jälleen kerran.

This year has been unprecedentedly difficult in many ways. In addition to my personal challenges, the world has proven to be an incomprehensibly cruel, selfish, and insane place. All of this is reflected in the well-being of individuals and manifests itself outwardly in many forms of problems and disruptive behavior. People are not well and perhaps therefore are behaving badly. This has affected me to the point that I have lost hope in people. People have become more selfish, indifferent, and even hostile. That is why I now want to share a true story from over a hundred years ago. Hopefully, it will remind people of things they have forgotten about friendship, empathy, kindness, goodwill and selflessness.

In the summer of 1914, a war between the great powers began, which we have since come to know as the First World War. The initial spark for the war was a complex tangle of sabre-rattling between colonial powers, various peoples’ attempts at independence or union, and states’ attempts at expansion. All in all, it was a confusing mess that had been simmering beneath the surface for decades. The war had only been going on for a few months when the soldiers were already fed up. Conditions at the fronts had been challenging throughout the fall, and by Christmas 1914, everyone wanted to go home to their families. Peace negotiations had already taken place, but without result. On the Western Front between France and Germany, the trenches were in places so close to each other that the opposing sides could easily shout to each other. On quieter sections of the front, the opposing forces had already begun to fraternize with each other after a few weeks, chatting and even visiting each other’s trenches. They exchanged news and greetings. Food was distributed to the troops after sunset, which was usually the most peaceful time of day. Then the soldiers often entertained themselves and their enemies by singing in the evenings.

Many parties appealed for peace. Even Pope Benedict XV appealed to the warring governments to lay down their arms on the night of the angels’ song. Both governments involved in the war refused. On Christmas Day 1914, however, German troops declared a ceasefire for the whole day. Candles were lit in the trenches and on Christmas trees, and German Christmas carols were sung. The British responded by singing their own carols. The artillery fire had ceased, and a brave soldier raised his head from the trench. Soon, soldiers from the other side also rose, and the two sides met in the no man’s land between the trenches. They exchanged gifts, chatted, perhaps looked at photographs of their families, and smoked cigarettes together. There are also records of joint football games.

In some areas of the Western Front truce lasted whole day, in some others all the way to new years. Similar incidents have also been reported from sections of the front occupied by French and Belgian soldiers. According to one story, after this Christmas truce, some of the soldiers refused to fight against the Germans they knew, after which they were transferred to other parts of the front. However, I do not know if this is entirely true. In many sections of the front, the fighting was so light for long periods of time that the number of casualties remained low. Complex local ceasefire agreements often began with a kind of “live and let live” principal, for example, an agreement not to shoot during meal breaks. This war lasted all the way till November 1918, but in Britain, this Christmas truce is still remembered today, because it gives hope to people. Hope that people still have gentleness and goodness in them. And little bit of Christmas magic.

I wish you all peacefull and gentle holiday season!
Hopefully you have once again enjoyed the Christmas calendar in the blog.