Kun mietin juttuaiheita joulukalenteria varten ajattelin, että haluan ehdottomasti tarinoida tällä kertaa viktoriaanisesta suruetiketistä. Se tuntuu nykyihmisestä monesti jotenkin makaaberilta ja epäsopivaltakin. Sureminen muotina oli sekin oman aikansa ilmiö. Suremisen nosti muotiin kuningatar Victoria. Puoliso Albertin kuollessa äkillisesti, Victoria oli surun murtama, vietti lähes eristyksissä vuosia ja käytti mustaa surupukua koko loppu elämänsä ajan, 40 vuotta.

Victorian esimerkkiä seuraten muutkin aikalaiset alkoivat noudattaa monimutkaisia sururituaaleja, asusteista ja puvuista näyttäviin hautamuistomerkkeihin ja muihin etikettisääntöihin. Etiketti vaihteli sen mukaan miten läheinen sukulainen vainaja oli ollut. Lesken tuli käyttää surupukua kaksi vuotta. Lapsensa tai vanhempansa menetystä surevalle suruaika oli vuoden pituinen, isovanhemmille ja sisaruksille puoli vuotta jne. Täytenä suruaikana käytettiin surupukua joka oli aina musta. Naisilla siihen kuului tietynlainen krepattu silkkikangas tai muu musta mattapintainen kreppi. Jonkin ajan kuluttua krepatut osat voitiin poistaa, puhuttiin surupuvun kevennyksestä. Suruajan edetessä siirryttiin asteittain mustasta harmaaseen, malvaan ja lopulta valkoiseen väriin. Miehillä suruaika oli helpompi, he kun saattoivat käyttää samaa mustaa pukua jota muutoinkin olisivat käyttäneet.

Muun suruetiketin lisäksi samoihin aikoihin yleistyi tapa valokuvata vainaja, joskus jopa lähin perhe ympärillään. Erityisesti nämä post-mortem-kuvat ovat monille nykyihmisille kauhistus tai ainakin ällötys. Täytyy kuitenkin muistaa että valokuvaus oli tuolloin uusi keksintö. Jos ei ollut varaa tai mahdollisuutta ottaa kuvia eläessä, tuo valokuva saattoi olla ainoa koskaan vainajasta otettu kuva. Lääketiede oli 1800-luvulla vielä melko alkeellista ja usein hoito oli vain rikkaiden saavutettavissa. Kuolema oli siis eräällä tapaa paljon lähempänä tavallista ihmistä kuin nykyään. Ihmiset olivat ehkä jotenkin tottuneempia kuolleen näkemiseen kuin nykyään tai asiaan suhtauduttiin yleisestikin eri tavoin, siksi valokuva kuolleesta perheenjäsenestäkään ei tuntunut aikalaisista ällöttävälle.

Aitoihin viktoriaanisen ajan suruvaatteisiin on melko harvinaista törmätä, mutta surukoruja ja muuta esineistöä saattaa osua toisinaan haaviin. Sukulaisille tai muille läheisille lähetettiin kutsuja muistotilaisuuteen, vainajasta teetettiin kuvia tai postikortteja. Muistoksi kannettiin surunauhaa kellonperissä tai avainkokassa (engl. chatelaine) ja tietysti käytettiin erilaisia koruja. Surukorujen tyypillisiä aiheita ovat kukkaa, kimppua tai kukkaseppelettä pitelevä käsi, risti tai medaljonki jonka sisällä on vainajan kuva. Vainajan hiuksista saatettiin punoa rannekoruja, kellonperiä, korvakoruja, kaulakoruja tai niitä saatettiin asetella upeiksi kiehkuroiksi tai punoksiksi korun sisälle, lasin alle. Itselläni on kaksi sururintakorua, aiemminkin blogissa nähty seppelettä pitelevä käsi sekä uudempi hankinta, kukkanuput. Surukoruja valmistettiin yleisimmin gagaatista eli kivihiilestä tai hiuksista. Gagaattia pyrittiin jäljittelemään mustalla lasilla, eboniitilla, puristetulla sarvella, guttaperkalla, bakeliitilla jne. Muita suru- ja muistokoruihin soveliaita materiaaleja olivat pienet helmiäishelmet, norsunluu, posliini, kulta, hopea, markasiitit, emali yms hillityt tai tummasävyiset materiaalit.

Viktoriaanisen ajan jälkeen sureminen ei ollut enää ihan niin voimakkaasti pinnalla, mutta esim suru-hunnut säilyivät käytössä vielä 1950-60-lukuihin asti ja mustia vaatteita pidetään länsimaissa edelleenkin soveliaimpana hautajaisasuina. Eri puolilla maailmaa toki hautajaisperinteet ovat erilaisia ja musta ei ole surun väri kaikkialla.

When I was thinking about what to post in my Christmas calendar, I thought I would absolutely want to tell you about Victorian mourning. It seems a bit macabre to a modern person. Perhaps even a little unsuitable. Mourning was a phenomenon of it’s time. It was made popular by Queen Victoria. When her husband Prince Albert suddenly died, she was devastated by grief. She spent years isolated from public and wore black mourning attire for the rest of her life, 40 years.

After the example by Victoria, others of her time started to follow complicated mourning rituals, from outfits to elaborate tombstones and other rules of etiquette. Mourning etiquette varied depending how close person the deceased was to a person. Widow(er)’s mourning was two years. To those who lost their child or parents it was a year long, mourners of their grandparents or siblings it was 6 months and so on. On full mourning the outfit was always completely black. Usually it was combined with black creped silk or other matte black crepe fabric. After while those crepe details could be removed, it was called slithing the mourning. During the mourning period, people slowly advanced from black to gray, mauve and finally to white colour. For men the mourning was much easier, they could just wear the black suit they probably would wear anyway.

In addition of the actual mourning etiquette, it became common to photograph the deceased, sometimes with the living family by their side. Especially these post-mortem photos are quite shocking or atleast disgusting to modern people. However we have to remember that photography was relatively new invention. If people could not afford or otherwise were not able to get their portait taken, it was taken after their death. It might have been the only ever photo taken of them. Modern medicine was still quite crude and treatments often available only for those with wealth. Death was, in a way, much closer to people than nowadays. People might have been more used to seeing dead than now or their attitude towards death was different in general. For these reasons, photo of their dead family member was not disgusting.

Here in Finland it is very rare to find authentic victorian era mourning clothes, but sometimes you bump into mourning jewelry or other items. Allthough here in Finland mourning was not as elaborate as in England. Here people used to send invitations to funerals but in UK they even had photos or postcards made or carried mourning ribbons on their watches or chatelaines. Jewelry was common way to mourn because it was easy to do. Often the mourning jewelry was shape of a hand, holding flower, bouquet or basked, perhaps a cross-shaped or medallion with persons picture inside. If hair was used, skillfull artists created fancy weaves or curls of them. Earrings, necklaces, brooches, watch fobs or rings were made of hair, or created beautiful curls which were placed under glass inside brooch or pendant. I have two mourning brooches. I have shown the hand with floral wreath in the blog before, but I don’t think you have seen this other one. Typically jewelry was made of jet or deceased hair, but also black glass, ebonite, pressed horn, gutta percha, bakelate, enamel etc. Also small mother of pearl beads, ivory, porcelain, gold, silver, marcasite, enamel and other dark or modest materials were acceptable.

After Victorian times mourning faded away as fashion, but even as late as 1950’s and 60’s mourning veils were in use and black is considered still the most suitable clothing for funeral. But long mourning is nowhere near as popular as it used to be. Around the world the traditions vary of course and black isn’t the colour of mourning everywhere.